Globalisaation mahdollisuus

Globalisaatiokeskustelu on jälleen Suomessa saanut mustia sävyjä menetettyjen työpaikkojen muodossa. Kiina- tai Intia-ilmiö nähdään pelkkänä uhkana työpaikoillemme. Tämä on totta vain osittain, sillä noiden väestöjättiläisten taloudellinen kasvu merkitsee myös lisää työtä ja hyvinvointia suomalaisille. Pohjois-Koreassa kansainvälistyminen ei diktaattoriperhettä ja perheen läheisiä ole suuremmin innostanut. Toisin on toisessa Koreassa rajan eteläpuolella. Vielä 70-luvun loppupuolella Etelä-Korean bruttokansantuote oli Mosambikin tasoa. Nyt eteläkorealaiset ovat yksi Aasian talousmahdeista ja aivan eri kohdalla maailman kansantulotilastoja kuin esim. eteläisen Afrikan maat. Maailmankaupan avautuminen on luonut aivan uudenlaisen maailman, jossa kansallisvaltioiden on kansainvälisten yritysten tapaan pystyttävä toimimaan yli rajojen. Juuri tällä hetkellä valtioiden rakentamien yhteistyöorgaanien on nopeasti vahvistettava toimintaansa. EU:lla on aikaa, mutta ei loputtomasti. YK:lle ja sen alaisjärjestöille olisi entistä vahvempi rooli tarjolla, mutta sitä ei tule pelkin julistuksin. Oma toiminta on saatava uskottavaksi ja tehokkaaksi.

Maailmasta ei köyhyys ole poistunut. Rajojen avautuminen kaupankäynnille on purkanut köyhyyttä paremmin kuin mikään muu. On laskettu, että eri maiden ja maailman järjestöjen jakama kehitysapu, vaikka elintärkeää sekin, ei yllä lähellekään niitä tuloksia, joita kaupankäyntiä vapauttamalla on saatu aikaan. Ajoittain ihmettelen kansalaisjärjestöjen globalisaatiokritiikkiä juuri tässä suhteessa. Esimerkiksi Vietnamiin ei varmaankaan paratiisia ole kansainvälisten yritysten kautta rakennettu, mutta askel on kuitenkin parempaan suuntaan sitten 70-luvun sodanjälkeisen ajan. Maailmassa riittää parannettavaa, paljonkin. Mutta tavoitteet täydellisen tasa-arvoisesta maailmasta eivät saa jättää alleen niitä positiivisia kehityspolkuja, joita globalisoitumisen kautta on pystytty rakentamaan.

EU:n rooli esim. maatalouspolitiikan kautta globaalin köyhyyden vähentämisessä on merkittävä. Mittavat tuet eri muodoissa estävät kehitysmaiden maataloustuotteiden esiinmarssin. Asia ei ole kovinkaan yksinkertainen tai nopeasti uudelleen organisoitavissa. Mutta kauniiden köyhyyspuheiden ja kehitysapusenttien ohella myös EU:ssa on pystyttävä nostamaan kissa pöydälle. Aiotaanko maailman köyhyyden vähentämistavoitteita oikeasti oikeilla toimilla myös tavoitella? Köyhät maat maailmassa eivät kaipaa pelkästään sääliä ja köyhäinapua. He haluavat myös mahdollisuuden vaurastua omin avuin. Elintärkeisiin asioihin, kuten koulutukseen tai sairauksien ehkäisyyn on helpompi ryhtyä, jos on omasta takaa resursseja. Pelkkien tukieurojen tai dollareiden virta ei riitä. Länsimaisen demokratian ymmärtäminen kehitysmaissa olisi varmasti helpompaa, jos kehittyneiden maiden suhtautuminen ja toimet kehitysmaiden ihmisiä kohtaan olisivat ihanteiden mukaisia.

Kansalliset ongelmat eivät meillä kotimaassa talouskasvusta huolimatta ole kadonneet. Tuloerojen kasvu, pätkätyöt tai turvattomuus työn jatkumisesta ovat arkipäivää. Kansainvälisen kilpailukyvyn nimeen on vaadittu myös asioita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Suomalainen malli, jossa talouskasvua on rakennettu talouspoliittisilla kokonaisratkaisuilla ja jossa yhteiskuntaan syntyviä lisäpanoksia on laitettu koulutukseen tai työntekijöiden muutosturvaan työttömyyden uhatessa, toimii. Suomalainen sopimusyhteiskunta ei ole vain fraasi - se on hyvä malli globaaliin oikeudenmukaisuuskeskusteluun, eikä vain keskusteluun. Malli on varmasti vapaasti kopioitavissa ilman suuria tekijänoikeusvaateita.

Arto Bryggare