Urheilusta ja vähän liikunnasta

Suomalainen urheilu puhuttaa paljon. Iltapäivälehtien maanantainumerot ovat pullollaan viikonlopun pelikommentointia, suurtapahtumien suomalainen toimittajajoukko on usein suurempi lukumäärältään kuin urheilijajoukko. Vapaa-ajan lisääntymisen kautta liikunnan seuraaminen on monille ihmisille iso harraste. Digikanavien maailmassa muun ajankäytön mahdollisuudet ovat aktiivipenkkiurheilijoille hyvin rajalliset. Oman liikunnan väheneminen urheiluseuraamisen lisääntyessä taitaakin olla kasvussa oleva nykytilanne. Näin erityisesti miesten kohdalla. Mutta missä menee suomalainen urheilu 2000-luvulla? Mitkä ovat tulevaisuuden suunnat? Kuka ja ketkä määräävät tahdin?

Jääkiekon valta-asema näkyy jatkossakin vahvana. Suomen kokoisen maan kantokyky on kuitenkin lujilla ylläpitämään satoja jääkiekon ammattilaisia, joiden vuosiansiot ovat kärkipäässä Suomessakin huippujohtajien tasoa. Olen usein ihmetellyt, miten SM-liigajoukkueiden taloudet pysyvät edes jossakin kuosissa. Totuushan on surkea. Mittavasta paikallisesta tuesta huolimatta kuralla olevien joukkueiden määrä ylittää pinnan päällä pyristelijöiden määrän.

Jääkiekon valta-asemalla on ollut seurausvaikutuksensa suomalaiseen urheiluun. Urheilukirjo on nopeasti vähenemässä. Yksilölajien puolella kato on ollut rajua. Uusia liikuntamuotoja kyllä syntyy, mutta samaan aikaan joidenkin perinteisten lajien selviämistaistelu on käynnissä. Jotkut lajit ovat olympialajeja, joissa kansainvälinen kisa on jatkuvasti kovempi kuin ennen. Olemme etenemässä kohti tilanne, jossa kesä-olympialaisten osanotto ovat harvojen suomalaisten urheilijoiden saavutettavissa. Mitalit ovat entistä vaikeamman polun päässä. Tämä ennustus olisi toteutuessaan suuri vahinko, sillä kansainvälinen maineemme urheilumaana on vertaansa vailla. Talvikisojen tilanne on toisenlainen, mutta Suomi ei voi olla vain mäkihyppy- ja jääkiekkomaa.  

Yleisurheilun asema on edelleen Suomessa vahva, vaikka suurimpien kaupunkien harrastajamäärissä pallopelien esiinmarssi on selvästi nähtävissä. Yleisurheilun historia ja maine on Suomessa ylivertainen, mutta tulevaisuutta ei voi vain historian varaan rakentaa. Keihäänheittäjiä Suomesta löytyy vaikka laji kiellettäisiin kouluissa, niin kuin Yhdysvalloissa joissakin osavaltioissa on tehty. Mutta missä ovat tulevat naisyleisurheilun sankarit. Vaikka kansainvälinen kilpailu on kovaa erityisesti juoksuissa, luulisi esim. Ruotsin menestyksen innostavan suomalaisia lahjakkaita tyttöjä yleisurheilun pariin.

Pulaa taitaa sittenkin olla ammattitaitoisista vetäjistä. Urheiluharrastuksen kanssa eläminen näyttää olevan melkoinen haaste 15-18 -vuotiaalle suomalaiselle naiselle. Monta asiaa tapahtuu samaan aikaan, ja siinä urheilu jää liian usein taka-alalle. Urheiluvalmennuksen suuri haaste onkin pitää lahjakkaat urheilijanalut mukana toiminnassa läpi myrskyisten kasvuvuosien.

Suomessakin on henkilöitä, jotka vannovat liiketalouden lakien sopivan vallan mainiosti myös urheiluun. Vahvat voimistuu ja heikot kuolevat pois –periaate tuntuu olevan joidenkin huulilla kuin sovittuna sääntönä. Suomessa ei YKSIKÄÄN ns. liigaseura jääkiekossa tai muissa pallopeleissä toimi ilman mittavaa julkista tukea. Seuroja tuetaan paikallisesti otteluolosuhteiden rakentamisessa, tukia suunnataan harjoitusvuokriin jne. Monelle kunnalle oma palloilujoukkue onkin tärkeä osa kunnan mainontaa. Mutta silloin kunnan tulisi se huomioida elinkeinobudjeteissaan –ei liikuntalautakuntien senttejä jaettaessa. Liikuntarahaa jaetaan nyky-Suomessa aivan liikaa pelkin elinkeinopoliittisin perustein ja se on väärin.

Suomalainen malli urheiluseurojen tukemisessa on suuri tulevaisuuden kysymys. Ammattimainen kilpaurheilu on erotettava omaksi ryhmäkseen. Kulttuurilautakuntien tuki on pääosin suoraa ammattiteattereiden tai -tekijöiden tukea. Ns. nuorisotyön resursseja ohjataan voimakkaasti liikunnan ohi esim. muihin harrasteihin, tosin pienimuotoista yhteistyötäkin liikunta- ja nuorisotoimen välillä on jo nähtävissä. Liikunta on merkittävin suomalainen nuorisotyön muoto, ja on harmi, jos tätä ei jatkossa ymmärretä paremmin. Liikunnan avulla on mahdollisuus motivoida koulupudokkaita, elämästä syrjäytyneitä tai muuten laitapuolen suuntaan meneviä nuoria. Liikunta ei tietenkään ratkaise tai ole ainut mahdollisuus ongelmien ratkaisuihin, mutta liikunnan avulla on saatu tuloksia aikaan.

Suomalaiset urheiluseurat elävät kovaa aikaa näinä päivinä. Harrastusten kallistuminen näkyy budjeteissa. Toisaalta kisa on rajua ja eurot tiukoilla. Liian monen urheiluseuran kaikki voimat hupenevat muutaman euron keräämiseen lasten seuraavaa Kanadan matkaa varten. Ruotsissa kuntien tuki urheiluseuroille on Suomea huomattavasti merkittävämpi. Julkista tukea on pyrittävä kohdentamaan entistä enemmän ammattivalmentajien ja –kasvattajien mukaan saamiseksi lasten valmennukseen. Ulkomaanmatkat voisivat odottaa vaikka muutaman vuoden, sillä jos urheilija kokee nähneensä jo kaiken 15 -vuotiaana, hänen on vaikea ponnistaa eteenpäin hetkellä, jolloin urheilun vasta pitäisi alkaa.

Arto Bryggare
26.9.2006