|
Ingen översättning av artikeln.
Läheisyysperiaate eli subsidiriateetti-periaate on paljon keskustelua aiheuttava EU-periaate. Asioita pitäisi päättää merkityksensä kautta joko paikallisesti tahi ylikansallisesti. On helppo sanoa, että ilmastopolitiikka on kansalliset rajat ylittävä asia, jossa ylikansallinen päätöksenteko on järkevää. Todellisuudessa jäsenmaat sääntelevät ilmastopolitiikkaansa itsenäisesti ja valitettavan eri suuntiin ja vain puheet jäsenmaissa on 'ylikansallisia'. Maatalouden suhteen tilanne on toinen.
Euroopan Unionin maatalouspolitiikka on tuonut valtavan määrän byrokratiaa ja hampaiden kiristystä. Britit myivät omat lehmäeuronsa sopimuksella, jolla tuli rahoista luopumisen hintana vuosittain kevennystä EU jäsenmaksuun. Arvioisin sopimusta kaukaa viisaaksi, vaikka Margaret Thatcher ei sopimusta neuvotellessaan tiennyt tulevaisuudesta sen enempää kuin mökin miina.
Ranska on taasen maa, jossa EU-maataloudesta on otettu kaikki irti. Maatalouden roolin kansallistaminen sopisi varmasti ranskalaisille viljelijöille, mutta silloin paikallisilla ranskalaisilla poliitikoilla ei olisi enää ketään, jota syyttäisi mahdollisten rahahuolien syntipukkina.
Suomen maatalouden haasteet ovat huikeat. Nykyinen tukijärjestelmä on ajamassa vaikkapa karjankasvattajia pohjoiseen. Suomelle sopisi varmasti paremmin se, että me Suomessa päättäisimme sen, missä viljaa kannattaa tukieuroin viljellä, missä karjaa kasvattaa. Nykyinen tilanne, jossa karjaa kuskataan pohjoiseen ja maitoa pohjoisesta etelään, ei voi olla paras mahdollinen.
Tässä lehmänkauppojen Euroopassa maatalouspolitiikan paikallistaminen ei varmasti vähennä EU:n tavoitteita pitää kulunsa jossakin siedettävässä mittaluokassa. Vai pitäisikö meidän maksaa entistä enemmän siitä, että omien kauppojemme hyllyt täyttyvät ulkolaisella ruualla lähiruuan sijaan?
Arto Bryggare | 
