Muutos

23 vuotta ihmiskunnan historiassa on lyhyt aika. Tavalliselle kuolevaiselle lähes neljännes vuosisata on pitkä rupeama elämää. 1983 oli vuosi, jolloin jonkin sortin kommunismi elää kituutti Suomen itänaapurissa ja Ronald Reagan vei Yhdysvaltoja kohti tähtien sotaa. Suomessa ei vielä tiedetty toisesta Ronaldista (Mcdonald) paljoakaan, ainakin lapsille suuren maailman turmiolliset ruokarysät olivat edessä olevaa elämäntapaa. Vuosi 1983 oli myös vuosi, jolloin kansainvälinen yleisurheiluliitto otti edesmenneen johtajansa Primo Nebiolon vetämänä uuden merkittävimmän askeleen sitten olympialaisten lajin kansainvälisessä historiassa.

Yleisurheilun ensimmäiset maailmanmestaruuskisat järjestettiin Suomessa monen sukupolven kannalta turhan myöhään. Ennen vuotta 1983 yleisurheiluhistoriaa kirjoitettiin Euroopan Mestaruuskisoissa ja Olympialaisissa. Euroopan ulkopuolisille urheilijoille yleisurheilu oli lähinnä pienimuotoisia maanosan mestaruuskilpailuja, kansainyhteisöjen kisoja, universiaadeja tai kovia kansainvälisiä kisoja Zürichin malliin. Yleisurheilu oli vuoteen 1983 hyvin Eurooppa- ja USA- keskeinen urheilulaji, mutta 1983 muutti tämänkin monella tapaa. Oli Suomelle suuri kunnia olla maailmanhistorian muutosvoimana yleisurheilun globalisoinnissa.

Olin vuonna 1981 tyypillinen suomalainen 'menetetty' lupaus. Nousujohteinen urani 70-luvun lopulla menestyksineen juniori- ja aikuisten sarjoissa oli katkennut vammoihin ja vääriin valmennusmetodeihin 80-luvun alussa. 1983 ja kotikisat toivat minulle ja monelle muulle suomalaiselle urheilijalle kuitenkin uuden sauman yrittää. Tuota kisaa varten Suomen Urheiluliitto perusti Pertti Eräkareen johdolla oma projektinsa 1981 lopulla. Sillä projektilla oli suuri merkitys suomalaisen yleisurheilun huippu-urheilujärjestelmän kehittämisessä 80-luvun alussa. Minullakin alkoi todellinen ammattimainen urheilu tuon projektin myötä. Palkkaa en saanut, mutta kulut hoituivat ja ruokaa riitti. On hyvin valitettavaa, ettei silloisen projektivetäjän Antti Kalliomäen taitoja ja kokemusta ole koskaan osattu näinä vuosina hyödyntää. Onneksi taidot kelpaavat toisaalla.

Aika oli toinen, maailman yleisurheilu on nykyisin vieläkin kovempaa kuin tuolloin, mutta meillä vain nyhrätään omissa pikku koloissa keihään- ja moukarinheittäjään uskoen. Sitä seuratessa tulee ainakin minulla suru puseroon. Harrastelun filosofia valtaa alaa lajissa, joka on kivenkovaa ammattimaista puuhaa huipulla. Raha ei tuo asennetta. On totta, että palmujen alla pikajuoksukin on helpompaa. Ei sen aina tarvitse helppoa ollakaan. Ja jaksan myös uskoa, että Suomessakin voi harjoitella kohtuullisen hyvin nykyisissä olosuhteissa, kunhan henkinen panostus harjoitteluun löytyy. Ruotsissa ainakin näyttää kivunsietokykyä ja lahjakkuutta jossakin lajeissa löytyvän.

Vuoden 2005 kisoihin kyhätty jonkinlainen valmennusryhmä perustettiin aivan liian myöhään ja todellisesta projektista ei voi puhua. Vuonna 1983 suunnitelmallisuus oli avainsana. Oltiin myös tiukemmin samaa porukkaa menossa kohti samaa tulikoetta. Nyt ryhmä individualisteja häärää siellä sun täällä. Urheilijan on kyettävä harjoittelemaan valtaosa harjoituksista ypöyksin ja asenteella, mutta ryhmän tuki ei tuloksia ole koskaan heikentänyt. Olympiastadion on kolkko paikka ennen finaaliheittoa tai finaalijuoksua, jos tuntee olevansa yksin. Mutta jos tuntee tuen ja kannustuksen, tilanne on toinen. Vuoden 1983 joukkue ei ollut homogeeninen ryhmä huipulle tähtääviä suomalaisia yleisurheilijoita. Motiivit urheilla vaihtelivat paljonkin. Niin on aina elämässä. Muuta siinäkin joukkueessa oli kuitenkin muutama yksilö joka lajiryhmässä, joka oli nälkäinen ja halusi näyttää. Ja jokainen lajiryhmä suoriutui tehtävästään kohtuudella.

2005 Helsingin kisat ovat kansainvälisin urheilutapahtuma maailmassa. Myös 1983 osallistujia oli valtavasti jopa ympäri Polynesiaa. Kisakykyisiä joukkueita on aina kansainvälisissä kisoissa vähän, mutta yleisurheilussa niitä on ja oli kymmeniä. Yhdysvallat taisteli 1983 Mary Deckerin ja pikajuoksijoiden voimalla parhaimman maan tittelistä onnistuneesti. Mary ei ole mukana, mutta jenkkien pikajuoksuvoima on jälleen hurja. Ei silti ylivoimainen, sillä Jamaika ja muutama muu maa Karibian suunnalla pistävät kovasti kampoihin. Jamaikalle Helsinki taitaa olla onnen paikka, ainakin 1952 olympialaiset ja 1983 MM-kisat olivat reggaemaalle suurta juhlaa.

DDR juhli 1983, eikä silloinen länsinaapurikaan tyhjin käsin lähtenyt kisoista. Willy Wulbeck ja Patrick Ilg veivät kestävyysmestaruuksia. Nyt yhdistynyt Saksa on kuin muisto entisestään. Tuleva MM-kisojen (2009) isäntämaa voi olla tyytyväinen, jos yksi maan voittamista mitaleista on kultainen. Yleisurheilun muutos 23 vuoden aikana näkyy selvimmin juoksuradoilla. Afrikan ylivoima on musertavaa, vuoristo-olosuhteet ja kova halu juosta ovat ylivoimainen kombinaatio.

Yleisurheilussa, eritoten juoksuissa, lahjakkuuden lisäksi, ihmiseltä vaaditaan melkoista kykyä sietää erityyppistä kipua. Laji on kilpailtu, eikä kunniaa tai lehtiotsikoita saa monestakaan suomalaisesta urheilijasta maailman kentillä. Mutta urheilu edes huipulla ei ole vain lehtiotsikoita tai palkkapusseja.

Kilpaileminen on hyvin henkilökohtainen ja kova prosessi. Siinä urheilija pistää itsensä likoon kaikkien nähtäväksi ja arvosteltavaksi. Siksi tappio ei koskaan ole tappio, voitto ei koskaan vain voitto. Harjoittelu ei ole vain sadan metrin veto - se on elämäntapa, josta eroa ei oteta. Yksi sadasosasekunti voi erottaa neljä juoksijaa toisistaan. Se on mieletöntä ja siksi niin hienoa.

Arto Bryggare