Ensimmäinen lehtijuttuni

Pentti Hämäläinen on nyrkkeilyn kultamitalimiehistämme toinen; ensimmäinen oli Sten Suvio Berliinissä vuonna 1936. Pentti Hämäläinen oli Kotkan poikia, kuten olen minäkin.

Lienee sanomattakin selvää, että Pentti Hämäläinen – Kulta-Pentti – oli ihanteeni.

Kävimme samassa yleisessä saunassa Kotkassa. "Nuvolan sauna – urheilijan sauna" oli ranskaa puhuvan Rudolf Nuvolan omistaman saunan mainoslause, jota tosin ei olisi tarvittu, sillä saunan käyttäjät olivat kutakuinkin vakio, vakioimmat Kulta-Pentti ja minä.

Minun lapsuudessani pojat eivät kantaneet kassia, se oli tyttöjen hommaa. Saunavarusteet piti kääriä sanomalehteen; siitä syntyi saunapaketti. Kyseinen paketti kainalossani odottelin joka lauantain illansuussa, koska Pentti tulee saunaan. Ja tulihan Pentti – minä perään.

Pentti Hämäläinen kuului ihmislajiin, joka ei tee eroa aikuisten ja lasten välillä. Hän puhui nyrkkeilystä urheiluhullulle pikkupojalle aivan samoin kuin hän puhui Rudolf Nuvolalle, urheiluhullu hänkin.

Kun Pentti Hämäläinen valittiin Melbournen 1956 olympiajoukkueeseen, joku pääkaupungin lehti – Helsingin Sanomat muistaakseni – kirjoitti siihen tapaan, että täytyyhän Helsingin kisojen kultamitalimies jotenkin palkita. Ymmärsin niin, että matka Melbourneen oli tämä palkinto, sillä samassa jutussa epäiltiin, että ei Hämäläinen kuitenkaan Melbournessa menesty.

Vaan kuinka kävikään! Pentti Hämäläinen toi Melbournesta pronssia, ainoan nyrkkeilymitalimme niistä kisoista. Varsinaista avustajaakaan kehäkulmauksessa hänellä ei ollut. Avustajan virkaa toimitti seiväshyppääjä Valto Olenius.

Kun tieto Pentti Hämäläisen mitalista saapui Kotkaan, tartuin kynään ja kirjoitin asianomaiseen lehteen – muistaakseni siis Helsingin Sanomat – tulikivenkatkuisen tekstin otsikolla Kukahan siellä Melbournessa oikein palkkiomatkalla olikaan?

En muista, että lyijykynällä ruudulliselle paperille kirjoittamaani juttua olisi koskaan julkaistu. En ainakaan sitä lehdestä löytänyt. Kopiota kansakoulupojan kankealla käsialalla kirjoitetusta tekstistä ei luonnollisestikaan ole – ei tarvitsekaan olla. Mutta tärkeätä on, että 10-vuotias pikkupoika osaa tuntea yhtä aikaa ylpeyttä, suuttumusta ja toimintatarmoa: ylpeyttä urheilusankarista, suuttumusta epäreiluudesta – toimintatarmoa näistä molemmista yhdessä.

Niin syntyi ensimmäinen lehtijuttuni, jota ei koskaan julkaistu.

Antero Kekkonen 
9.3.2007