Liikunta antaa elämälle siivet 

Liikunnan ja urheilun yhteiskunnallisesta asemasta keskustellaan joka päivä jossain päin Suomea.  Tuttujen kanssa, ja joskus jopa tuntemattomampienkin, debatti urheilun parissa virkistää kummasti. Se on aihe, joka ylittää puoluerajat, ja kuumentaa tunteet. Jokaisella on mielipide siitä ja moni sen myös auliisti tuo esille.

Urheilu yhdistää ja antaa keskustelijoilleen elämänvirtaa, se toimii psykologisena välikätenä, lähes henkisenä puhdistajana.

Urheilun asema yhteiskunnallisessa toimikentässä on kiistaton. Ylen 3.3. lähettämässä Lauantaiseura –ohjelmassa vieraana oli Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio. Varsinainen aihe käsitteli muuta kuin urheilua, mutta merkillepantavaa oli, että parivaljakon aamun oli pelastanut urheilu – Sapporon hiihtokuningatar Virpi Kuitunen. Kulttuurin ja taiteen henkinen vahvistaminen tiedetään, mutta urheilun suoma apu arkeen on vähintään samaa luokkaa – vaikka ehkä karvalakkimallina.

Suomi tarvitsee urheilua ja huippu-urheilun asema vuoren huipulla on taattava. Suomen Liikunta ja Urheilu ry. kysyi puolueiden puheenjohtajilta heidän suhtautumistaan urheiluun ja, vaalien alla kun ollaan, vastaukset olivat hyvinkin lupaavia. Osa puheenjohtajista oli erittäin tietoisia siitä, mihin asioihin tulisi kiinnittää huomiota ja loputkin ymmärsivät liikunnan yhteiskunnallisen roolin. Oltiin aidosti huolissaan liikkumattomista suomalaisista. Ajattelin, että jos tahtotila on tämä, ei urheilulla ole hätäpäivää.

Arki vaalien jälkeen vain saa mieleni epäröimään. Edelle meneviä asioita ilmaantuu hyvin helposti. Kaukaa ei tarvitse hakea ajatusta, että tälläkin hetkellä taloudellisessa ahdingossa oleva Kansallisooppera täytyy pelastaa (jälleen kerran) veikkausvoittovaroilla.

Suomalaisten liikkumattomuuden kääntäminen liikkuviksi suomalaisiksi on yhteiskunnallisesti merkittävä asia. Jos emme onnistu kääntämään tätä suuntausta, tulevaisuutemme voi näyttää samanlaiselta kuin Yhdysvalloissa – ylilihavat ihmiset haastamassa ravintoloita oikeuteen terveytensä pilaamisesta.

Ironista tässä keskustelussa on se, että samalla kun olemme huolissamme liikkumattomien ihmisten puolesta, joukossamme on useita sellaisia ihmisiä, jotka haluaisivat liikkua, mutta eivät voi, koska ympäristö ei sitä mahdollista. Tähän joukkoon kuuluu eri vammaisryhmiin kuuluvia henkilöitä. Moni liikunta-, näkö- tai kehitysvammainen nuori jää turhan usein neljän seinän sisälle, koska ponnistelut oman liikuntamuodon löytymiseksi voi olla liian työlästä ja jopa mahdotonta. Tässä kohtaa on merkitystä, missä kunnassa tai kaupungissa he elävät.

Liikunnan ja urheilun tulisi kuulua jokaisen suomalaisen jokamiehenoikeuksiin, mutta myös jokamiehenvelvollisuuksiin. Vaikka työpaikkamme tarjoaisivat tukun liikuntaseteleitä, mutta emme niitä käytä, ovat yhteiskunnalliset ponnistelut olleet turhia.

Arton kaltaisia urheilun edunvalvojia tarvitaan, mutta yksin hänkään ei mahdottomuuksiin pysty, vaikka melkoinen tahtomies onkin.

Jos liikunta koskettaa, annetaan liikunnan viedä.

Ringa Junnila,
maatalonemäntä Äetsästä
7.3.2007

P.S. Kirjoittajallekollegalleni Jörn Donnerille sanottakoon, että edes vanhemmalla iällä ei kannata luopua haaveesta tulla pituushyppääjäksi. Jos vauhditon pituushyppyvaihekin on jo ohitettu, voi aina siirtyä mentaalipituushyppyyn. Hyvässä seurassa se vie pitkälle.